tiistai 16. huhtikuuta 2013

Kuninkaallista




Elvis oli kingi ja autuaita ovat raskautetut. Niin varmasti, ainakin Jorma Kääriäisestä. Elvis oli Ameriikan Jorma Kääriäinen.

Sitten on Kingeistä B.B. - Thrill is gone ja Everyday I have the blues, mutta mitä niiden jälkeen. Ihan hyvää viihdettä. Suurin ansio pitkäikäisyydessä.

Albert King on/oli  jo vähän raaempi, kova jätkä.

Mutta paras oli Freddie. Freddie söi ja joi hillittömästi, stressasi, ja kuoli siihen vain 42-vuotiaana. 

Ain´t nobody´s business. - Kenenkään en muista noin raakaa ja aitoa tunnetta esittäneen.

Itku meinaa tulla kun tätä kuuntelee; Mitä se kelleen kuuluu, jos menee huonosti tai muuten?  - Raakaa kitaraa, vahva lauluääni, molemmat silti herkkiä kuin enkelten laulu.


Iso ruma mies Texasista, Freddie King.




9 kommenttia:

  1. Joo. Uhhuh. Täyttä tavaraa. Sitä ihtiään. Kylmät väreet vaan menee selkäpiitä pitkin kuunnellessa. Näitä eri Kingejä nuori Peter Green kuunteli ja oppi aivan luontaisesti soittamaan bluesia hyvin samalla tyylillä ja ihme kyllä jopa yhtä hyvin kuin he. Toisin kuin sinänsä OK Klaptosen Erkki ja muut valkoperseet. Pitikö nyt bluesinkin parhaaksi valkoneekeriksi valikoitua juutalainen? Ilmeisesti piti. Ja hyvä niin. - - Tuo Freddie Kingin introhan on lähes nuotilleen ja Gibson-soundeineen Greenin Fleetwood Macissa 1968 levyttämän ‘I need your love so bad’ toisinto. Vai oliko se Peter, joka ‘plagioi’ Freddietä? Se on hiinä ja hiinä.

    VastaaPoista
  2. Ensin haluan tietysti lievittää julmia sanojani, kaikki kolme ne Kingejä ovat. B.B. on ainoa, jonka olen livenä nähnyt, se oli Kulttuuritalolla joskus kun vielä esiintyi seisten.

    Kuka teki mitä ensin? - Aika pahan pistit, se on kyllä loputon suo. Mustatkin kopioivat toisiltaan aika surutta, ei kai tekijänoikeuksilla ollut edes merkitystä samalla tavalla kuin tänään.

    Tätä "aint nobodys business"-kappaletta olen kuunnellut moniaita versioita. Sanoja/säveliä ovat muutelleet runsaasti, esimerkiksi Billie Hollidayn versiota ei meinaa samaksi tuntea kun tämä Freddie Kingin.

    Green on loistava. Tuohon intro-hommaan en osaa sanoa mitään, lähisukulaisuutta siinä, jos introlla tuota aloitusta tarkoitat, en halua myöntää. Greenin tatsi kitaraan on joka tapauksessa aivan erilainen.

    Otis Spannin ja Fleetwood Macin (Green) yhdessä esittämän version sitävastoin löysin
    tästä "ei kelleen kuulu"-kappaleesta.

    Klaptosen Erkki on sentään Klaptosen Erkki, mutta Elvari tuntuu vain kiiltopaperiselle kopiolle mustasta musiikista. (olipas rumasti sanottu!)

    Jos Greenistä puhutaan, juutalaisilla on selvästi rytmi veressä!

    VastaaPoista
  3. Tuollaisena kuin kirjoitin, tuo tekijänoikeus kommentointini oli tietysti suorastaan typerä. Jotain sellaista hain, että muuallakin, mutta erityisesti USA:n mustan musiikin parissa oli totuttu, ettei niistä kuitenkaan mitään saa, joku muu rahat vie. Sitähän on sitten tietysti jatkunut, sinäkin olet ainakin Fogertyn osalta niistä kirjoittanut.

    Jonkun melodiapätkän tms. pölliminen taas on ihan luonnollista taiteen tekemistä, vahingossakin se helposti käy.

    VastaaPoista
  4. 'Tuohon intro-hommaan en osaa sanoa mitään, lähisukulaisuutta siinä, jos introlla tuota aloitusta tarkoitat, en halua myöntää. Greenin tatsi kitaraan on joka tapauksessa aivan erilainen.'

    Kyllä se on sama intro. Kuuntele piruuttasi. Minä kuuntelin eilen kommenttia kirjoittaessani viimeksi.

    http://www.youtube.com/watch?v=u_CV9cZhyi4 - [tyhmä viulutausta lisättiin tuottajan vaatimuksesta muka radiosoiton lisäämiseksi; Peter inhosi sitä sydämestään: ‘kuin vanhojen naisten kuoro’].

    Olen samaa mieltä tatsin erilaisuudesta, mutta asia kaipaa selvennystä. Soundi lähtee Gibson Les Paulista [Kingillä on Gibson ES-335], jota Green yli 90%sti käytti, ja joista yhden hän lahjoitti Gary Moorelle joskus Fleetwood Macin jälkeen. Moore piti sitä kitaraa pyhänä esineenä. Greenin studio-soundit esim. I need your love so bad’ssä ovat toki erilaiset eikä Green yleensä soita niin rajusti kuin Freddie, mutta hänen mentaliteettinsa onkin hieman toinen kuin Fr. Kingin. Ennemminkin BB-King-mäinen.

    http://www.youtube.com/watch?v=nB6zg05CxYg

    Tatsi on monipuolisempi {vaihtelee saman biisin kuluessa], pehmeämpi, kevyempi ja ikään kuin sofistikoituneempi kuin Freddie Kingillä, mutta yhtäläisyyttäkin löytyy ja tarkoitan nyt nimenomaan bluesin soittoa [ainakin ‘voimakohdissa’] – en esim. Albatross’ia, Man of the World’ia tai Oh, Well’ia. Ehkä juuri B. B. Kingin soitto on lähimpänä Greeniä’ – esim. juuri I need your love-biisin tapauksessa. Sanoihan itse B. B. että Green on ainoa kitaristi, joka on saanut hänet hikoilemaan kylmää hikeä.
    *
    Pitää myös muistaa että Green on sielukas laulaja. Sielukkaampi kuin EC tai monet muut valkoiset blues-kitaristi-laulajat, joilla on taipumus rääkyä, kun vahvaa ääntä ei muuten riitä ilmoille tarpeeksi [esim. Johnny Winter, Alvin Lee].

    Jack Bruce [basso, sello, piano, kitara] on loistava laulaja, muttei varsinaisesti blues-mies, vaikka blues-bändiksi kai alunperin kasattu Cream blues-tyyppistä kamaa ja ihan silkkaa bluesiakin esitti. Joka tapauksessa esim. Creamin Sitting on the top of the world’in live-versio on aivan käsittämättömän upeaa soitantaa ja laulantaa. Paras äänentoisto löytyy Spotifysta. Tässä kuitenkin lähes yhtä hyvää laatua oleva tuubiversio samasta esityksestä.

    http://www.youtube.com/watch?v=qDU_EHP0yl8
    *
    Loppuun Greenin mykistävä live-esitys Fleetwood Macin Amerikan kiertueelta. Tästä löytyy piisin edetessä ja kehittyessä ainakin kahdenlaista tatsia, josta se voimallisempi hakkaa jopa Freddie Kingin tehokkaan joskin ehkä hieman itsetarkoituksellisen fiilistelyn. Tämä Green ‘osaa kärsiä’ kitaraa soittaessaan ja laulaessaan, mikäli näin korni ilmaus sallitaan.

    http://www.youtube.com/watch?v=IxgY9eEFiYM

    VastaaPoista
  5. Olet oikeassa, myönnettävä se on, Freddie King soittaa aloitukseksi saman alun kuin Fleetwood Macin versiossa kappaleesta "I need your..."

    Paneudun noihin hienoihin linkkeihin, joita laitoit, tarkemmin viikonlopun aikana. Peter Green ei ole minulle tietenkään tuntematon nimi, kuunnellut olen aiemminkin, mutta en kovin paljoa.

    Sattumalta vain muutama päivä sitten kuuntelin tämän Creamin konsertin Albert Royal hallissa vuodelta 2005 melekin kokonaan. Sitä on vielä toinenkin osa, yht. yli kaksi tuntia.

    On niitä myöhemmin tullut paljon muitakin valkoisia. Steve Ray Vaughan, Steve Ray Vaughan ja monta muuta.

    Tässä yksi vähän rokahtava ja menevä pätkä, tuo joka on jäänyt erehdyksessä pois nimistä, on Lonnie Mack. Buchanan oli hyvä, mutta ei käsitykseni mukaan laulanut.

    Akustista Delta-bluesia olen taas kuunnellut. Sam Chatmon on ollut löytö, josta oikein innostuin, en muista aiemmin häntä kuunnelleeni.



    VastaaPoista
  6. Hieman yli kahdeksankymppinen Sam Chatmon laulaa: "Se on ihan ookoo!"

    Tekniikka ei aina ole tärkeää.

    VastaaPoista
  7. Creamin 2005-konsertissa Jack Bruce ei minun mielestäni ole vielä 100%sti toipunut 2003 kesällä tehdystä maksansiirtoleikkauksesta, johon hän oli kuolla uuden maksan hylkimisreaktion vuoksi, mutta hyvä konsertti se on. On ammattitaito jätkillä niin kovaa luokkaa, että ehkä hieman vajaakuntoisina ikäukkoinakin homma hoidetaan hyvien biisien siivittämänä lähes kiitettävästi kotiin.

    Alkuperäisten Cream-konserttien tasolle tämä ei ihan yllä, koska juuri Brucen edelleen hyvä ääni on kuitenkin astetta vaisumpi kuin hänen parhaimpina päivinään. Toisaalta on tietysti niin, että Creamissä Brucen tulkinnat olivat joskus liiankin repiviä ja bassonsoitto liian kovaa. Ginger Baker valitti tuosta basso-asiasta myös New Yorkin konsertin jälkeen, mutta ainakaan Albert Hallissa Bruce ei vielä ymmärtääkseni kikkaile volyymilla ja tahdeilla rumpalia ärsyttäen. No – Bakerhän siellä rummuissa on, en minä voi tietää asian todellista laitaa, mutta kyllähän Ginger näistä asioista monet riidat Jackin kanssa jo Creamin aikoina kävi.

    Joka tauksessa olen nähnyt/kuullut Jack Brucelta voimallisempaa esiintymistä ja laulantaa jossain pari vuotta tämän konsertin jälkeen kuvatussa tuubipätkässä, ja ihan kuin Bruce jo muutama kuukausi myöhemmin Creamin New Yorkin konsertissa [Madison Square Garden] olisi kovemmassa live-kunnossa kuin Albert Hallissa. - - Hmm. Ehkä vain kuvittelen. Mutta vääjäämätön realiteetti tietysti on, että ihmiset vanhenevat, sairastuvat, monesti toipuvat, mutta ennepitkää vain raihnastuvat. Maksaleikkauksesta yhä toipuvalla Jack Brucella oli raihnastumiseen toki vielä reilusti matkaa vuonna 2005. Nyt tilanne saattaa jo olla toinen. Bruce täyttää 70 ensi kuun 14. päivä.

    http://www.youtube.com/watch?v=kKLRe5JhNXc
    http://www.youtube.com/watch?v=DxOVSAE3kHc

    VastaaPoista
  8. Sam Chatmon on kelpo veikko. Uusi tuttavuus minullekin. Akustisen juurimusan ytimessä svengaa lujaa.
    *
    Lonnie Mackin Wham on juurisähkökitaran klassikko [jossain tehdään ‘juurisähköä’?].

    http://www.youtube.com/watch?v=-Ta5T8cg3c0
    *
    Stevie Ray Vaughan on tietysti luku sinänsä. Minun asteikollani SRV on ihan Peter Greenin tuntumassa, joskin tatsi on erilainen kuin hänellä ja tekniikka virtuoosimainen jopa Greeniin verrattuna. Mutta tekniikkahan ei ole bluesin ydin vaan tunne. Stevie onkin siitä merkillinen, että hänellä loistava tekniikka hyvin usein yhdistyy uskottavaan/autenttiseen [ei siis rutiininomaisesti imitoituun] emotionaaliseen intensiteettiin – toisin kuin valkoperseillä yleensä. - - Peter Greenin soitosta ja laulusta minulle kuitenkin jää hiukan ‘syvempi haava sieluun’ kuin Steviestä. Joka tapauksessa Texas Flood Stevie Ray Vaughanin esittämänä on eräs bluesin suurimmista klassikoista.

    http://www.youtube.com/watch?v=tWLw7nozO_U

    VastaaPoista
  9. Olen noita linkkejäsi hieman käynyt läpi. Mitä niihin voi sanoa, muuta kuin kyllä!

    Juutuubissa muuten näkyvät mainokset lisääntyvän suorastaan huolestuttavasti. Saa nähdä mikä on sen tulevaisuus; onhan se liian hyvää ollakseen totta.

    Bruce tavallaan nousee esiin supersoittajien ryhmän joukosta sillä, että laulaa eniten.

    Vaughanin pätkässä on aika hauska tuo selän takana soittaminen, soittaa ihmeellisen hyvin niinkin.

    VastaaPoista

Juttujani ei ole pakko uskoa – »enhän niitä usko itsekään», sanoi entinen eukko.(Rabelais: Pantagruel)