Oi maamme, Luxemburg, pankkimaa,
soi, sana kultainen.
Ei laaksoa, ei kukkulaa,
ei vettä, rantaa rakkaampaa,
kuin pankkimaa se etelän,
maa kallis rahojen.
Sun kukoistukses kuorestaan
se kerran puhkeaa,
viel lempemme saa hehkullaan
sun toivos, riemus nousemaan,
ja kerran, laulus pankkimaa
korkeemman kaiun saa.
---
»Noin, duunari uljas, juuri noin!» hän huusi,
me mennään jo!
Äl' yli päästä piruja, viel' iske tuokio!
Casse siel' jo pakkaa, Bärttyl formula lippua etsii,
hukas' yhä Liliuksen uikkarit!
Lentokentälle, pojat, joutukaa! Tuo meidät pelasti.»
---
»Se vero tiesi maalinsa, on myönnettävä se»,
näin herra nyt virkkoi vain, »ties enemmän kuin me;
ei rikkaal käydä huolinut, sen huonoks arvioi,
vaan sattui työläis-lompakkoon, jalomman valikoi.» Ja sanat nää ne kiertämään jäi väen keskuuteen,
ja kaikki katsoi hänen niin oikein sanoneen.
»Näät Tuuvan palkka kylläkin ol' lyhyt mittojaan; liksa huono oli», arveltiin, »mut sydän paikallaan.»
---
(alempi kuva: Sven Tuuva, A. Edelfelt, wikipedia)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Juttujani ei ole pakko uskoa – »enhän niitä usko itsekään», sanoi entinen eukko.(Rabelais: Pantagruel)