torstai 24. toukokuuta 2012

Satu hiirupariskunnan loistokkuudesta



Hiirupariskunta oli vierailulla kuninkaallisten riikinkukkojen juhlissa. Molemmat olivat pukeutuneet parhaimpiinsa ja näyttivät edustavilta ja tyylikkäiltä, eivätkä lopulta jääneet yhtään jälkeen isäntien loistokkuudesta, vaikka pahansuovat olivat epäilleet.

Äitihiiru olikin omiensa parissa, ja aivan ulkomailla asti, tunnettu harvinaislaatuisen upeasta hiirupukeutumisestaan, hän ei lainkaan muistuttanut mitään harmaata hiirumummoa.

Hiirut istuivat suuressa kultaa ja kristalleja kimaltelevassa salissa, aivan siinä jylhän marmoriseinän pylväikön ja portaikon vieressä. Koruistaan kimaltelevat riikinkukot, papukaijat, sademetsän monivärikultahörhelöt ja muut toinen toistaan upeammat juhlavieraat, kävivät boolia hakiessaan kilvan äitihiirua onnittelemassa aivan erityisen onnistuneesta juhla-asusta. Äitihiiru loi ylpeitä ja rakastuneita katseita isihiiruun.


Äitihiiru oli kovin onnellinen ja kuin kotonaan;  hän ei ollut sellaista sorttia, joka turhaan häpeilisi. - Mutta isukkihiiru oli hieman onneton, hänen polvensa löivät loukkua ja häntä jännitti. Sattui vielä niin, että kimalteva-asuinen krenatööri tempaisi hänet mukaansa seremoniallliselle marssille. Mutta kuinkas siinä kävikään? 

Isihiiru meni hieman pyörälle päästään ja niinpä hän kuin sattumalta suoriutui hanhenmarssista aivan uskomattoman upealla tavalla, hänen jalkansa ojentui jopa kahdesti, siinä kun kaluunakrenatööri pystyi vain yhteen. Polvet hänellä tapailivat samanaikaisesti kuumia latinalaisia rytmejä.

Yleisö taputti riemuissaan ja antoi isihiirulle suuret aplodit, he eivät eläessään muistaneet nähneensä yhtä ihastuttavaa esitystä.


Juhlien jälkeen ihana hiirupariskunta nojasi rakastuneen näköisinä toisiinsa ja isihiiru lupasi armaalleen: "Kotona syödään taas masut täyteen emmenthalia!"

Rakkaat lapsukaiset, tästä opimme ettei näetten milloinkaan tule valmiiksi hävetä omaa vaatimattomuuttaan, vaan rohkeasti käydä vastaan, oli tuleman ja tuli oleman, vaikka mitä!

Sen pituinen se.

4 kommenttia:

  1. Lumoava satu. Onni ja harmonia ja rakkaus huokuu ihan riveiltäkin.

    On paljon kauniita sanoja, kerrassaan hellyttäviä. Hiiru, isukkihiiru, isihiiru, äitihiiru, hiirupukeutuminen, masu.

    Sitten on hauskoja täräytyksiä, kaluunakrenatööri, monivärikultahörhelöt ja kuumat latinalaisrytmit.

    Tällaisen verbaalisen iloittelun pursuessa tajuntaan ei edes tahdo miettiä syvempiä merkityksiä, ainakaan ensi lukemalla.

    VastaaPoista
  2. No jaa, erilaisia sanoja maailmassa riittää, hyvä että suuri rakkaus huokui.

    Joskus olen aiemmin jossain selittänyt, kuinka hiiriä alkoi vilistelemään turhan paljon, maantasossa sijaitsevan työtilan lattialla ja nurkissa. Viritin niille loukun, syötiksi edamin puutteesta johtuen laitoin metwurstia. Yksi hiiri kerkesi olemaan loukussa aivan tohjona ilmeisesti muutaman päivän, kun olin vapaita viettämässä. Muut oppivat metwurstit nappaamaan, ilman että loukku laukesi. Ajattelin, etten minä pirulauta sentään ruokkimaan niitä ala!

    VastaaPoista
  3. Hmm, hiirulaisten ruokkiminen käy kyllä pidemmän päälle melko kalliiksi. Varsinkin jos niille pitää kustantaa riikinkukkojen bileisiin sopivat juhlatamineet, learjettikyydit, poliisisaattueet ja panssaroidut hiirenkuljettimet.

    Loukut laulamaan vaan sanon minä! :)

    VastaaPoista
  4. En minä sillä, ihan sympaattisiahan sellaiset harmaat pikkuhiirut ovat, jos eivät sisätiloihin eksy.

    Ninkuin tämäkin, arkuudestaan huolimatta:

    Ragni Malmsten: Mikki Hiiri merihädässä

    VastaaPoista

Juttujani ei ole pakko uskoa – »enhän niitä usko itsekään», sanoi entinen eukko.(Rabelais: Pantagruel)