lauantai 24. joulukuuta 2011

24.12.2011 klo 11:25




4 kommenttia:

  1. Jouluiloa, mustasta joulusta huolimatta!

    Minunkin pyykkitelineessäni kimmeltävät kymmenet vesipisaret. Se oli toinen vaihtoehtoni joulukuvalle. Päätin sitten sulkea räppänät ja linnoittautua sisälle jouluilemaan.

    VastaaPoista
  2. Kiitos Iines, samoin sinulle!

    Ja mikäs musta tämä on, nurmikko on vihreä ja hieman luntakin toiseen kuvaan sattui.

    (jos et kerro kenellekään - ettei kukaan suutu - niin oikeasti tämä on minusta lähes täydellinen joulusää; en hermostuisi vaikka lunta ei tulisi enää koskaan!)

    VastaaPoista
  3. Hienoa ajankuvaa muistoksi tulevaisuuteen. Eikä tuo niin mustaa ole. Näen vihreetä nurmea, punaisia tiilenpäitä, sinisiä ikkunoiden ja ovien karmeja, ja kuinka kirkkaina kimmeltävätkään vesipisarat puiden oksista kuin Nyhtänköljän isännän pannusta kuusenjuurella.

    Kuulin kuiskauksesi lumettomuuden puolesta enkä kipeälle selälleni toivo tännekään yhtään enempiä kerrallansa lunta saapuvan (2cm/"tuisku").

    Äsken luotiin pihasta litimärkää lunta muutaman sentin kerrokset pois, taisi olla kolmas kerta tälle talvelle, että ihan hyvin ilman suksia vielä metässä tarpoisi.

    Lähetäänpä täs ajeleen Ristijärvelle mummolaan kun se pukki on aikonut vierailla vain siellä(tuo se sillä aikaa kuulema kotiinkin jokusen paketin).

    VastaaPoista
  4. Valto,

    viime talvena oli Helsingissä kaiketi suomen eniten lunta, kotikylässäkin yli tarpeen. Pakkasta ja kylmää. Yäk!

    Asuin 90-luvulla erään suuryrityksen vierasmajan päädyssä ja jouduin siellä tekemään lumityöt. Iso piha, ison kuusimetsän keskellä. Oli minulla vanha romu lumilinko apuna, mutta kolaakin joutui työntelemään. Lumisina talvina alkoi keväällä kummasti itkettämään.

    Kun muutin sieltä pois, hihittelin itsekseni sisällä kun ulkona satoi lunta. Tuokin ajatus on jo haalistunut, mutta en minä vieläkään lumessa mitään ihanuuksia pysty havaitsemaan.

    Joulua!

    VastaaPoista

Juttujani ei ole pakko uskoa – »enhän niitä usko itsekään», sanoi entinen eukko.(Rabelais: Pantagruel)