keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Aurinko nousee, aurinko laskee, kiirehtii nousunsa sijoille ja nousee taas.



Kyllä mun täytyy sanoa, et tää vapauttava päätös oli helpottava, mutta odotettu. Tiesinhän mä itse, ettei syytteille ole pohjaa, siellä oli paljon erilaisia kummallisia väitteitä.

Tää on kuitenkin ollu mulle vakavan itsetutkiskelun paikka, joka on koetellut ihan munaskuja myöten ja perhe-elämäänkin vaikuttanut. Aamuyön hiljaisina tunteina olen monta kertaa pohtinut, onks tää Suomi enää mikään lintukoto ja voiko kenet tahansa ihmisen, tällä lailla kafkamaisesti,  laittaa löysässä hirressä roikkumaan ja tällaisen mankelin alle jyrättäväksi!

Mun täytyy vielä erikseen tässä kiittää kaikkia niitä, jotka on jaksanu mua uskoa ja olla mun tukena tässä prosessissa!


Mut kuule, nyt mun täytyy mennä, seitsenkymppisiini ei lopultakaan ole niin pitkä aika, pitää ehtiä kaikenlaista, elämä jatkuu, Heippodei!


---
(patsas Wäinö Aaltonen: Sarastus)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Juttujani ei ole pakko uskoa – »enhän niitä usko itsekään», sanoi entinen eukko.(Rabelais: Pantagruel)