Verojohtajan kasvoilla kiilsivät hikipisarat, tuskissaan hän ulvaisi sihteerilleen: "Onhan kaikki verhot suljettu, valot sammutettu ja ovet lukittu. Poliisia ei saa päästää sisään, he eivät saa päästä käsiksi aineistoihin!" Johtaja raotti sälekaihtimia ja näki kuinka Karhuryhmä asettautui piirittämään verotoimistoa.Toivo oli menetetty. Komisario nosti kadulla megafonin suunsa eteen: "Avatkaa ovi ja tulkaa rauhallisesti ulos, niin kenellekään ei käy pahasti!"
---
Sillä aikaa Portugalissa.
Ilta koitti ja vuorineuvokset asettuivat paikoilleen. Ravintolan johtaja astui keittäjän puvussaan padan ääreen ja hänen hoidokki-apulaisensa hänen taakseen. Ruoka jaettiin ja runsaan aterian ääressä päiviteltiin Suomen kurjaa sosialidemokratiaa veroineen. Kinkut, sisäfileet, ulkofileet, potkat, viiriäisen munat, tonnikalat ja sisälmyssopat katosivat hotkivien kitaan. Muut vuorineuvokset kuiskailivat ja vilkuilivat Halmesmäkeä, hänen lähimmät naapurinsa tönivät häntä. Lapsenmielinen kun oli, Matti oli yhä nälästä epätoivoinen, ja yltäkylläisyys oli tehnyt hänet yltiöpäiseksi. Hän nousi pöydästä ja meni ravintolan johtajan luo kulho ja lusikka kädessä ja sanoi, hiukan itsekin säikähtäen rohkeuttaan:
"Anteeksi, hyvä herra, minä haluaisin lisää."
Ravintolan johtaja oli lihava, punakka mies, mutta nyt hän tuli hyvin kalpeaksi. Muutaman sekunnin ajan hän tuijotti typertyneenä Halmesmäkeä ja tarttui sitten padan reunaan tukea etsien. Apulaiset olivat hämmästyksestä lamaantuneita, muut vuorineuvokset kauhusta.
"Mitä!" sanoi ravintolan johtaja vihdoin heikolla äänellä.
"Anteeksi, hyvä herra", sanoi Halmesmäki uudelleen, "minä haluaisin lisää, minä olen kehittyvässä iässä".
Ravintolan johtaja löi itseään ensin kapustalla päähän, potkaisi sitten perseeseen ja ryntäsi keittiöön, jossa hirtti itsensä uunin pelteihin. Sätkiessään hän katui "syö niin paljon kuin jaksat"-kampanjaansa kähisten viimeisillä voimillaan: "Bankrutti tuli saatana, ne söi kaiken, eikä sekään riittänyt.!"
