torstai 25. elokuuta 2016

Urheilun konkurssipesän muistoja menneistä


Matti Jurva kertoo, kuinka se ennen oli, kun olympiakisoja koiteltiin.




(Suomelle 7 kultaa, 6 hopeaa ja 6 pronssia.)

18 kommenttia:

  1. Nyt täytyy piirtää hymiö, ei voi mitään 😊, niin mainio laulu oli tähän tilanteeseen. Mitkä loppusoinnut! Ja mikä mainio opetustuokio vaikka urheilulukioon.

    Vaan yksi kysymys. Milloin naiset alkoivat osallistua olympialaisiin, jos nuo kaikki olivat miehiä? Nyt ainoa mitali oli naisen kaulassa.

    VastaaPoista
  2. "Aivan koko Eurooppa hätkähti,
    kun kolmivoitto tuli että mätkähti"

    Kyllä kisoissa on melkein aina ollut naisia, heille järjestetyt lajit olivat vähempilukuisia.

    Tarkistin näitä ja juuri Berliinissä maallamme oli ensi kertaa naisyleisurheilijoita,menestystä ei kuitenkaan tullut.

    Ensimmäien suomalainen naisolympiavoittaja on Ludowika Jakobsson, joka voitti yhdessä miehensä kanssa pariluistelun 1920 Amsterdamissa. Silloin alussa ei ollut erikseen talviolympialaisia.

    VastaaPoista
  3. Tässä vielä suomalaisnaisten kesäkisoissa voittamat mitalit, Potkonen näihin lisäyksenä.

    Ludowika Jakobsson, 1920, kultaa pariluistelussa
    Aale Tynni, 1948, kultaa taidekilpailussa (lyriikkakirjallisuus)
    Kaisa Parviainen, 1948, hopeaa keihäänheitossa
    Sylvi Saimo, 1952, kultaa melonnassa (K-1 500 m)
    Päivi Meriluoto, 1980, pronssia jousiammunnassa
    Tiina Lillak, 1984, hopeaa keihäänheitossa
    Heli Rantanen, 1996, kultaa keihäänheitossa
    Satu Mäkelä-Nummela, 2008, kultaa ammunnassa (trap)
    Sanna Stén ja Minna Nieminen, 2008, hopeaa soudussa (kevyt pariairokaksikko)

    VastaaPoista
  4. Aikamme cheekkejä miettien, taisi olla takana ne ajat, jolloin Suomea todellakin juotiin maailmankartalle. Mitähän kokaiinia vetivät, joilla tuloket tekivät.

    Cheek kun nyt on kokkari, ja kuulemma raitis, niin eihän hän voi tehdä olympia biisiä, kun siellä on kaikki huumeissa.

    VastaaPoista
  5. Doping on epäilemättä iso ongelma ja onhan noita menneitä aikoja yritetty arvailla. Urheiljat kuitenkin melko harvoin kuolevat 27-vuotiaina.

    Cheekiin en sano mitään- kuka se on, onks se tehnyt jotain?

    VastaaPoista
  6. Minä olin lapsena urheiluhullu. Se oli kova juttu, kun Pekka Vasala tuli joku viikko olympiavoittonsa jälkeen meidän kymmenenvuotiaiden nappuloiden luokkaan ja saimme jutella hänen kanssaan koko tunnin.

    Iän myötä kiinnostukseni urheiluun on lähes loppunut. Ainakin sellaisena, että jännittäisi jostain voitosta tai tappiosta. Urheilu on kiinnostavaa siten kuin se liittyy tähän yleiseen elämänmenoon. Tämä Jurvan musiikkiesitys on kiinostava ajankuvana ja yhden maamme kevyen musiikin peruspilarin tuotantona.

    VastaaPoista
  7. Olympialaiskanava, kakkonen, minulla oli päällä jonkin verran. Mukavasti nukahdin, kun vähän aikaa katselin. Painonnostoa katsoin hieman, mutta en osunut telkkarin ääreen usein, kun sitä tuli. Painonnostossa minua viehättää se tavaton taito voiman lisäksi. Voimanosto kun on sellaista kankeiden äijien kankean jäykkää ähkimistä.

    VastaaPoista
  8. Elmo oli viimeinen kunnon suomalainen urheilija. (joka doopinkina söi vain tynkkysuolattuja muikkuja) Yhtään näköispatsastaan en mielestäni kumminkaan missään ole Elmosta nähnnynnä. Tämä on häpeällistä. Leninejä seisoo siellä ja täällä, muun muassa Viipurin asemalla, ja monta leniniä makaa myös selällään jossain varastossa, muun muassa Vilnassa. MUTTA MISSÄÄN EI NÄY YHTÄKÄÄN ELMOA!?

    VastaaPoista
  9. Elmo ansaitsisi ilman muuta patsaan, mutta ei sellaista kauheaa kökköä kuin Jari Litmasesta on. Elmo voisi patsaassaan makoilla tartanilla ja polttaa piippua. Jokainen patsaan näkevä tietäisi hänen nousevan siitä ylös ja jatkavan sadan metrin juoksuaan, kunhan kerkiäisi.

    VastaaPoista
  10. Muutaman päivän takainen uutinen Italiasta lämmitti mieltäni: Jarno Saarinen sai patsaan.

    Muistan, kuinka pikkupoikana kouristi, kun tieto Monzasta tuli.

    VastaaPoista
  11. Kun Jarno Saarinen kuoli, tai kun kuulin että hän kuoli, olin saunassa Messukylässä. Löylyä lyötiin vaan lissää.

    Ja minä itkin, hyvin kauan.

    Aina kun kuulen puhuttavan Jarno Saarisesta, mua alkaa itkettää.

    VastaaPoista
  12. Jarno Saarisesta kertovan puolen tunnin dokumentin on joku tallettanut juutuubiin. Heti alussa sanoo Giacomo Agostini kehunsa.

    VastaaPoista
  13. Eihän tuommoista enää ole. Agostini sanoo, että parhaissa grand prixeissä oli 250 000 katsojaa. Imatran ajojen tiedottaja sanoo, että sielläkin oli 53-54 000.

    VastaaPoista
  14. Itkettää minuakin alkoi, kun katselin tuon loppua. Silmiinpistävän paljon juutuubi-tallennuksen lopussa on eri maista olevien kommenteita.

    VastaaPoista
  15. Minua on myös itkettänyt, kun kulttuurista välittämättömät ihmiset ovat rakentaneet Keimolan moottoriradalle asuinalueen. Leksankatu siellä nyt on, kerrostalojen alaseinissä kuvia kilpa-ajoista. Ilmeisesti Leo Kinnusen kunniaksi. Meinaavat myös Malmin lentokentälle kerrostaloja rakentaa, Helsingin puistot meinaavat uhrata jollekin erikummalliselle sisääntulobulvevardille. Se veisi keskuspuistosta, ihanasta luonnosta keskellä Helsinkiä, suuren osan. Eikö näille vihreille mikään ole pyhää tai edes suurta?

    VastaaPoista
  16. Minun on vaikea puhua näistä asioista. Olen tavallani hyvin herkkä ihminen. Vitsailullani peittelen sitä. En pysty edes kuvittelemaan että avaisin tuon juutuuben Saarisesta, im meoriam. (Kiitos silti sulle että sellainenkin on taltioitu.) Pikkupoikana kävin yhden kerran katsomassa Eläintarhan ajoja, mun vanhempani broidini kanssa; se oli hurja juttu. Olimme Moukaripörssin (kummallinen nimi, se jäi mieleeni) mäessä; siinä kaatui monta pyöräilijää... mukkelis makkelis vaan menivät. Ja risiiniöljy (?), jotain semmoista niiden polttoaineena oli (?) haisi. Vauhdin hurmaa. Se oli toiseksiviimeinen kisa kun ne ajot ajettiin. Kaksi ihmistä kuoli, toinen oli moottoripyöräilijä ja toinen oli valokuvaaja, sen päälle ajettiin. Kun kisan jälkeen käveltiin mun broidini Markun kanssa varikon läpi, näin yhden asuntovaunun vieressä itkevän naisen. Sen vieressä oli murskaksi mennyt moottoripyörä, puuta päin ajettu...

    En ole kellekään kertonut koskaan tästä. Minusta itsestänikin kun tuntuu että tämä on keksitty juttu. Mutta kun tämä EI OLE! Enkä tietenkään voi käsittää että siihenaikaan meneteltiin näin, että äkkiä leskeksi tullut nainen jätettiin sinne itkemään yksikseen... Tätä on vaikea käsittää. Jos en olisi nähnyt, mitä näin, ja joku kertoisi minulle tämän, en tietenkään uskoisi. - Omiin silmiini minä uskon! Voi hyvänen aika sentään. Jos minä en voi luottaa omiin silmiini, mihin minä sitten luotan, en mihinkään!

    (Onnekseni olin niin pieni poika silloin etten osannut ottaa sitä näin vakavasti. Mutta... niin. Dokumenttia Jarno Saarisesta en avaa. En uskalla. En pysty. En halua.)

    VastaaPoista
  17. Puhut aika pysäyttäviä ja hyvin sen ymmärrän, ettet dokumenttia halua katsoa.

    Joskus ennenaikaan moottoriurheilukisat olivat liian hurjia, ajajien turvallisuus oli heikoissa kantimissa. Siksi kai Eläintarhan ajotkin lopettivat.

    VastaaPoista

Juttujani ei ole pakko uskoa – »enhän niitä usko itsekään», sanoi entinen eukko.(Rabelais: Pantagruel)