perjantai 19. syyskuuta 2014

Äesh-kortin nousu, elämä, uho ja tuho


 


- Kyllä minä en pystynyt ihmisiä muuttamaan. En pystynyt. -




Yllätin itseni ja kävin elokuvissa. Netistä tarkistin, edellinen suuren kankaan kokemukseni on jo yli kymmenen vuotta sitten ilmestynyt viimeinen Uuno Turhapuro, Uuno Turhapuro – This Is My Life. Se oli koomillismurheellinen elokuva, jonka murhepuolta edusti edesmenneen Speden muisteleminen sekä useiden pääosanäyttelijöiden selvästi jo auringonlaskuun kääntynyt elämä.


Kävin katsomassa Mielensäpahoittajan.


Kirjoja en ole lukenut, Litjan kuunnelmaluentoja olen vain kuullut, en kuunnellut. Aihe ei ole tarttunut.

Antti Litjan vuoksi halusin elokuvan nähdä.

Yksi heräte oli Yleisradion puolen tunnin haastattelupuffi, jossa vanha herra irroitteli. Lopuksi sanoi syynä irroitteluun olleen, ettei tiennyt haastattelun olevan suora lähetys. Ei haastattelussa silti mitään ihmeellisyyksiä ole, enkä kerro mitkä jutut minua naurattivat. Melkein puoli tuntia nauruani kuitenkin kesti.

Helsingin Sanomien arvostelu elokuvasta oli lööperiä. mutta kyllä se olisi saanut minua enemmänkin naurattaa.

Elokuvan "vitsi" ei ole vanhan maalaisuuden ja uuden kaupunkilaisuuden kohtaaminen, kuten HS sanoo. Olisi arvostelija ilman ennakkoluuloja, kyllä eikä ei, tullut setämieheltä kysymään, mitä tämä oikein on.  Elokuvan keskeisen sanottavan minä ymmärsin niin, että paljon sopeutumista ja uuden oppimista, mutta ennenkaikkea uuden hyväksymistä pitkä elämä edellyttää. Siinä sitä on pohtimista yhden elokuvan ajaksi ja pitempäänkin; koko elämän ajaksi. Hyväksyä täytyy, mutta ei se niin suuri synti ole, jos joskus huomaamatta sekoittaa likaisella etusormella uudenaikaisemman ihmisen herbayrttilatteteetä tai -kahvia. Ei elokuvan Mielensäpahoittaja toki sellaista tee.


Helsingin Sanomien arvostelija pahoitti mielensä siitä, että vastoin elokuvan kertomaa, Helsingistä saa yhä tavallista kahvia. Tottakai saa, mutta uussivistyneet eivät sitä ymmärrä pyytää, latteeta tai capuccinoa vaativat. Kohtauksen myyjät ovat ehkä vain hetkeä aikaisemmin Velkualta tai Äpyältä kaupunkiin muuttaneita.


Antti Litja nousi suureksi tähdekseni tietenkin Risto Jarvan kolmen elokuvan kautta. Jäniksen vuoteen ihastuin unohtumattomasti, vaikka sen keskeinen teema tuntuu mielestäni nykyisin lähinnä hölmöltä. Hypätä oravanpyörästä jänis kainalossa suureen ihanuuteen, Vittumaisenojan kämpälle.  Ei kait se kaikessa pelkkää auvoa, jos kaikille lainkaan, ole sellainenkaan, olen ollut ymmärtävinäni. Elokuva ei myöhemmillä katsomisilla ole ollut yhtään niin vakuuttava, kyllä se on pakko nähdä isolta kankaalta. Televisiosta sen maisemakuvaus ei tunnu miltään. Mielensäpahoittajaan on vähän irrallinen viittaus Jänikseen vuoteen ympätty, kun humalainen seurue lähtee puistoon leikkimään erämaata ja vangitsee pupujuuson. Onko sellainen kirjoissakin, toivottavasti ei.



Elokuva kantoi koko sen keston ajan, tunnin ja neljäkymmentäkolme minuttia.  Minua nimittäin huvitti ja tuijotin herkeämättä valkokangasta. Hekottelin paljon.


Hyvän elokuvan on Dome Karukoski tehnyt. Aika tunari olisi ollutkin, jos olisi Antti Litja pääosassa epäonnistunut.


---

(Äesh-kortista: Elokuvan kassaneiti vaatii mielensäpahoittajalta S-korttia vessaan pääsemiseksi. Vanha herra ei oikein ymmärrä, Escortilla kun ajelee)

2 kommenttia:

  1. Olin kiinnostunut tästä elävästä kuvasta joten kiitokset arvioinnista, (turhapuroista minulle riitti yksi ja ainoa filmi , onneksi se oli se, jossa Marjatta tempaisi kunnolla turpiin rakasta uunoaan ja se oli ainoa kerta kun olen nauroin koko filmissä. Turhapurojen suurta kansan suosiota en ole tajunnut milloinkaan) Mielensäpahoittajassa pelkäsin toiston väsyttävää vaikutusta, mutta ilmeisesti Litja pelasti potin kotiin? Jäniksen vuosi oli todella hurmaava juttu aikoinaan, Litja on muutenkin aika vakuuttava erilaisissa roolihahmoissa.

    VastaaPoista
  2. Speden huumori tuntuu suurimmalta osaltaan minusta nykyisin jankkaamiselta. Kaikkia Turpauunoja en ole nähnyt. Tuon viimeisen haikeuden muistin ja lunttasin wikipediasta: se jäi Tapio Hämäläisen, Ville-Veikko Salmisen, Marjatta Raidan, Marita Nordbergin, Helge Heralan ja Ere Kokkosen viimeiseksi elokuvaksi. Ilmeisesti myös Simo Salmisen.

    Toisille suositteleminen on aina vaikeaa. Luultavasti tästä elokuvasta pitämisessä ratkaisevaa on se, kuinka sen kuvaamiin elämänmenon muutoksiin itse suhtautuu. Huumori on enimmäkseen hiljaista, asiat joko huvittavat tai eivät.

    Toiston väsyttävyydestä en tiedä, kuten sanoin, aihe on minulle melko tuore.

    Antti Litja on todellinen tähti.

    VastaaPoista

Juttujani ei ole pakko uskoa – »enhän niitä usko itsekään», sanoi entinen eukko.(Rabelais: Pantagruel)