sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Sunnuntaiaamun sana, ehkä useampikin




 Tämän kuvan otin äsken, klo 9:30, parvekkeelta, koska minulla ei ole omakotitaloa eikä terassia. Lokakuun 6. päivä, lämmintä tasan kymmenen astetta.

---

Mikähän perversio sai minut menemään Vain elämää- sarjan nettisivuille, vaikka tiesin, ettei siellä ole minulle mitään. Sivuilla olevia esityksiä katsellessani tunsin häpeää pöydän päässä istuvan Ilkka Alangon puolesta. Hän oli hyvin otettu, vuodatti jopa aidon tuntuisia kyyneleitä, kun muut esittivät hänen kappaleitaan. Itkemään ne laittavat, sen ymmärrän, vaikken ulkoa muistanut häneltä kuin jollotuksen: "joskus paska katkeaa tai sitä tulee liikaa." 

---

 Iltalehti mainosti itseään Sauli Niinistön haastattelulla. Lehden avattuani katselin sitä hämmentyneenä: "onpas presidentti vanhentunut!", kunnes tajusin, että tuijotin Helmut Kohlin kuvaa. =>

---

Iltalehdessä Aarno Laitinen pöllyttää Haminan teurastajaa, Urho Kekkosta, ja opetuslastaan, Paavo Väyrystä, oikein kunnolla. Voimassa on kuulemma lupaus hakea poliittista turvapaikkaa Pohjois-Koreasta, jos Paavosta tulee presidentti.


---

 Olenkohan minä pahalla tuulella? Jaa-a, laitetaas Martti-setä kertomaan saksalaisen iskelmähumpan tahteihin, - vaikka tuskin minä mihinkään joroihin, eihän kylällä edes ole sellaisia.

4 kommenttia:

  1. Tein poikkeuksen ja päätin katsoa ohjelmasarjasta ensimmäisen osan vilpittömänä tarkoituksenani ymmärtää sen saama ankara hypetys ja noste laulajien elämään. Ja koska jaksossa näytti esiintyvän Ilkka Alanko, josta olen aina tykännyt kovastikin.

    Ei se ohjelma minua koskettanut, vaan pitkästytti. Idea on puiseva, vaikka ihmiset sinänsä olisivat miten mukavia tahansa. Kiinnostaviksi he eivät tämän formaatin vuoksi minulle tule. En oikein ymmärrä sitäkään, että niin moni kansalainen "yllättyy" siitä, että tähdetkin ovat ihmisiä ja tuntevat tunteita. Kyllä se minulle on aika selvää muutenkin. Ja kai ne kyyneleet vuotavat ihan silkasta jännityksestä ja väsymyksestäkin, kun ollaan tiiviisti yhdessä ja on edetty illalliselle viinilasin ääreen ja musiikki soi ja kaikki odottavat niitä kyyneliä, joita sitten lähikuvataan. En oikein jaksa tällaista.

    VastaaPoista
  2. Oikeasti hieman hymähdin itselleni, kun menin moista vilkaisemaan. Tiedän, että noista kannattaa visusti pysytellä poissa.

    Ei artistin tunteita voi epäillä, niitä on paljon ja ne kaikki kohdistuvat minäitseen; isoäidin voi kyllä myydä nimmarin kera.

    VastaaPoista
  3. http://www.youtube.com/watch?v=zSQotdIP2P0

    Riku

    Piti sulle laittaa eikä omaan blogiin Nurmion lasten mehuhetki. Mieluummin minäkin tämmöisiä (Huuhaan lisäksi esim.)katselen kuin "vain emäntää" ja vieläpä sarjoina.

    VastaaPoista
  4. Mehuhetkessä hyvää kaiken muun ohella ovat nuo lapsikuoron äänet; tyly tapaus tuo päivänsankarin kohtalo.

    Ihan sama se on minkälainen musiikki on kyseessä, täytyy sitä myynnillä ja markkinoijilla joku häpy sentään olla. Tuollaiset "vainelämää" jutut ovat musiikintekijöiden pragmaattista suhtautumista työhönsä: kyse on itsensä ja perheensä elatuksesta. Ja toisesta mersusta, hienommasta talosta, toisesta akasta, suuresta suosiosta, jopa hysteriasta, kolmestkymmenest donast lompakossa, isosta uima-altaasta jne.

    No, ehkä hieman liioittelin. Ei lompakosssa tänä päivänä kolmeakymmentä donaa tarvitse olla, kuten Andylla aikanaan. Rahat ovat nimittäin tilillä tai oikein sijoitettuna paremmassa turvassa.

    VastaaPoista

Juttujani ei ole pakko uskoa – »enhän niitä usko itsekään», sanoi entinen eukko.(Rabelais: Pantagruel)