lauantai 26. lokakuuta 2013

Hotakainen on nähty!





Kävin kirjamessuilla. Pasilan asemalta kävelin kaupunginosan kuvankauniiden maisemien läpi Messukeskukselle. Ja voitteko kuvitella, kukaan ei tappanut minua mennessä, ei edes tullessa!

Heti ensimmäisenä messuilla oli kirjailijan auto. Sellainen vähän vanhempaa mallia, luonnollisesti.


Aika kauheasti siellä oli populaa.

Haastattelulavoja en useimmiten ajoissa löytänyt, Peter von Bagh jäi näkemättä. Enkä oikein niiden pienkustantamojenkaan luokse osannut.

Hyvä tuuri minulla kävi, osuessani lavan viereen juuri kun Mikko Keystone alkoi haastattelemaan Kari Hotakaista.

Mikko kysyi: "KUULES, MITES KUN SULLA OLI SE ONNETTOMUUS JA KAIKKEA...

Hotakainen vastasi: "No niin, tsekumbtusbtsöbätsulokuinkätsälipäivääsupisupi, hiljempaa en osaa puhua...tsubidubi..."


Jäin miettimään kuulemiani syvällisiä viisauksia ja jatkoin matkaani.

Aivan mahottomasti julkkiksia, en minä niitä tuntenut, mutta kamera lauloi, siinä kun ei ole sellaista asetusta, joka varoittaisi, ettei tuo ole mikään julkkis, se on yksi Messukeskuksen siivoojista.

Tämän risuparran ympärillä kävi kuhina rouvia. En minä sitä tuntenut, luulen että se oli joku marxisti ja maailmanparantaja, joka yritti saada naisia. Ei siis naista, vaan naisia. Tai sitten se oli vain työvuoronsa juuri lopettanut parkettisiistijä, jolla oli iltameiningit ja vongat mielessä.
  


"Ai ai, ko Viipuris ennen!"
 

Kirjamessujen kirjailijoiden kitaroita.



Tässä messuilta kirjailijoiden hanureita (Pitää sanoa: Harmonikka! kirj.huom.)


Jari Halonen oli juuri lopettelemassa tajunnanvirtaansa, kun osuin paikalle. Puhui siitä, kuinka Elannosta lähti jossain vaiheessa punainen väri pois.



Tämä sakki oli haastateltavana HeSburgerin lavalla. Meinasin huutaa, että "hakatkaa se!", kun Guzenina sanoi: "Mä haluun replata tohon, et..."





"Kiva, kiva, aikun mukavaa, kiva suorastaan!"



















"No perlkedle, voin mä kyl rlaaputella mun munia vielä tässäkin iässä"


Ruhtinas saapui Yle X:n haastatteluun arvonsa mukaisesti, hänellä oli seuruetta enemmän kuin tuo yksi avustaja. Ruhtinaan hyvä ryhti katosi koiravaljakko-onnettomuudessa vuosia sitten. Kolari oli toissa kesänä polven rikkonut, askellus oli raskasta ja vaikeaa, mutta arvokkaan näköistä. Suomen Jean Sibelius, Remu Aaltonen, oli aivan kuin esikuvansa kävelemässä Ainolan pihamaalla, paitsi ettei hänellä ollut sikaria suussaan. Petri Laukka on tehnyt väitöskirjan Kekkoslovakian kuninkaat, jossa käsittelee 70-lukua rokin, ei taistolaisuuden vuosikymmenenä. Remu kehui kirjaa, jota tuskin on nähnyt. Mutta se ei haittaa, hän on ruhtinas. - Get oooon!










8 kommenttia:

  1. Antoisa reissu sinulla.

    Minäpäs luin kirjaa (kirjoja) sillä aikaa, kun te Kemppisen kanssa olitte messuilla. - No, jos totta puhun, noilla messuilla olisi kyllä ollut hauska kierrrellä ja haistella kirjan tuoksua.

    VastaaPoista
  2. Jos totta puhun, aivan hyvin olisi voinut jättää messut käymättä eikä mitään olisi menettänyt. Isous tuotaa isoutta, kävijöitä on paljon, niitä on liikaa. Kaamea hälinä ja meteli, eteenpäin on vaikea päästä. 24cm valkkaria 13 euroa. Heli Laaksonen oli ihastuttavan söpö kun tuli tungoksessa vastaan, mutta häntäkään en ehtinyt kosimaan.

    Hälinä ja paljous yhdessä vievät keskittymisen kyvyn.

    Antikvaarisella osastolla joku myi ihmisten vanhoja valokuva-albumeita, . Selailin albumia, jossa oli yhden blondin elämä etelänmatkoineen ja perhejuhlineen. Elämänsä albumissa maksoi kakskymppiä.
    Kuolinpesistä albumeita varmaankin saavat, osa niistä oli vanhoja.

    Vitsi, tajuttoman iso vitsi koko kirjallisuusmessut ovat: "Koko maailman järki on täällä!"

    VastaaPoista
  3. Kyllähän vanhat valokuva-albumit ovat kiinnostavia. Aina kun niihin törmää, herää kysymys missä perilliset, kun eivät pidä sukunsa historiasta huolen.

    Kiinnostavimmat albumit löysin aikoinaan Hackneystä Lontoossa, erältä pieneltä kujalta. Nyt tulee tulkintaa. Siinä oli erään homomiehen elämä, 1950-luvun artitokraattista rakastajaa, transevetismia, myöhemmin moottoripyöräilyä kunnon nahkaverneissä isoissa piireissä ja lopuksi omakuva värillisenä harpun (soitin), vieressä ja kuvia vuoristoradoista.

    Jossain kait nämä albumit on mulla vielä tallessa, jollei ole muutoissa kadonneet?

    Eli ostahan ihmeessä ihmisten tarinat pois kulkemasta, jos eteen tulee.

    VastaaPoista
  4. Tuollaiset valokuva-albumit voivat kertoa ihmisen elämän siinä kuin joku elämäkertakin. Ehkä minulla oli liiallista herkkyyttä, mutta abumi jota selasin, tuntui vain minusta liian intiimiltä, tuntui väärältä selata sitä. Olin tietysti väärässä: show jatkuu, esiintyjät vaihtuu!

    VastaaPoista
  5. Minulla on näitä ihmisten tarinoita jonkin verran, ostettu kirppareilta tai huudettu huutokaupasta. Yksi kenkälaatikollinen on kirpparilta, vanhoja valokuvia, naisten muotokuvia, ihan kuin jonkin valokuvaamon jäämistöä. Kuvat ovat arveluni mukaan 1930 - 40-luvulta, upeita otoksia vailla henkilötietoja valitettavasti. Olen vain onnistunut hukkaamaan tämän kuvajäämistön siirrettyäni ne kansioon tai kirjekuoriin. Hakeminen jatkuu, sillä eivät ne itsestään voi kävellä asunnosta ulos...

    Toinen laatikollinen on erään perheen koko elämän aikainen korttivaranto, ei tietenkään kaikki, mutta kattava otos. Niistä on luettavissa eräällä tasolla kyseisen opettajaperheen elämää aina eläkevuosiin saakka. Nuo tiedot ilmenevät siis korteista. Harmi vaan, että opettaja on rei'ittänyt kaikki upeat vanhat kortit rei'ittimellä, säntillisesti opettajamiseen tapaan. Keräilyarvoa ei siis ole, vaikka kortit ovat varsin kauniita ja näyttäviäkin,kruusattuja amerikkalaistyylisiä 50-luvun onnittelukorttejakin joukossa.

    Valokuva-albumeita tapaa äärimmäisen harvoin, sillä ne menevät yleensä lapsille, jotka osaavat arvostaa niitä. Joitain liikkuu kyllä kirppareillakin, ja minä kyllä ostan ne aina pois, samoin kaikki vanhat muistivihot ja päiväkirjamaiset jutut. Juuri silmäilin vanhaa ostamaani maatalouskalenteria, jossa on erään maalaisperheen vuoden 1945 merkinnät, lehmän astutukset, kylään pudonneet pommit ja rauhan tulo sekä Helvin meno polkupyörällä Turkuun (Mynämäeltä, oletan).

    PS Ensimmäinen pitkä kommentti haihtui taivaan tuuliin, koetin muistella ja kirjoittaa uudelleen. Ei passaa sitten ihmetellä, jos tulee kaksi samantyyppistä peräkkäin.

    VastaaPoista
  6. Avaruuteen katosi, järjestelmä ei ollut roskapostiinkaan laittanut.

    Sellaisia vanhoja tuollakin antikvariaatilla oli paljon, sota-aikaisia ja vanhempiakin. Tuo yksi selaamani oli paljon tuoreempi perhealbumi. Vaalean naisen elämää, etelän rantalomalta oli monia kuvia. Kun eivät olleet sellaisia vanhoja jäykkiä poseerauskuvia, vaan täynnä elämää, tuntui kurjalta, että onko tuokin nyt sitten kuollut ja miksi, kuten Samppakin sanoi, perilliset eivät albumia ole tallettaneet. Onko ollut kaamea riita perinnöistä, vähäpätöinen ja turha, jolla ei ole rahallista arvoa, on kipattu roskiin?

    Oli minäkin hilkulla ostaa albumin, ihan kunnioituksesta pois kuleksimasta, mutten sitten viitsinyt kun ei oikein ole tilaa kirjoillekaan, niitäkin pitäisi jonnekin kipata. Ymmärrän vanhojen kuvien keräilyn, niissä on elettyä elämää tavalla, jota voi olla vaikea tavoittaa jopa kirjoista. Silloinkin kun ne ovat jonkun perhetapahtuman poseerauskuvia.

    Messuilta en muuten ostanut mitään mukaani, kun alkoi se älämölö vain väsyttämään. Meinasinhan minä nipun ostaa, mutta sain itseni tolkkuihini: "Jumankauta, sinä voit aivan hyvin lainata nuo Saul Bellowit kirjastosta!"

    VastaaPoista
  7. Nykyään ei tosiaan tiedä, mitä matkalla voi sattua. Onneksi selvisit (ehjin nahoin)! Hotakaisen RR ymmärsin, upea etupaneeli ainakin. Paljon näit ja hauskat vedot kuvien liitteenä. Erilaisia messuja aikoinaan kiertäneenä totean: aika aikaansa kutakin tai ainakin vuosia väliin. Jos jonkun toiveen tähän loppuun heittäisin, niin se olis Jenni Haukion näkeminen ja kuuleminen livenä. Mut ei sekään niin tärkeää ole.

    VastaaPoista
  8. Hälinää ja vilskettä piisasi, pitäisi tuollaisiin kai tehdä joku etukäteissuunnitelma ja unohtaa suosiolla muu: kaikkea ei voi nähdä. Aika turvallista seutua se Pasila kai kuitenkin on, maisema vain hieman muistuttaa jotain scifi-DDR:ää. Presidentin rouvalta olisin pyytänyt nimmarin ja kysynyt vielä, että voiko samalla kirjoittaa Saulinkin puolesta yhden.

    VastaaPoista

Juttujani ei ole pakko uskoa – »enhän niitä usko itsekään», sanoi entinen eukko.(Rabelais: Pantagruel)