keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Kurjuus


Kerma-Cassis (oik. Cassis Cremerooth) sattui onnettomuudekseen syntymään erittäin köyhään sukuun. Suku oli hyvin köyhä, vaikka olivatkin päästään teräviä kuin  joululimppu.  - He kun eivät koskaan tunteneet suurta tarvetta kanssaihmisten riistämiseen.  Cremeroothit olivat myös erittäin isänmaallisia ihmisiä: heille Suomi oli yhtä tärkeä kuin oman lompakon sisältö, eivätkä he edes nähneet niillä mitään eroa.

Koska Cremeroothit olivat kovin köyhiä, joutuivat he lähettämään nuoren Cassiksen jo varhain pois kotoa, hoitoon kauas kauas Kaukaalle. Jollain tavalla Cash siellä onnistui pärjäilemään, vaikka tiukkaa usein oli, - enimmäkseen hanhenmaksapalleroita ja ranskalaisia viinejä joutui niukoilla aterioillaan nauttimaan, vaikka kuinka nälkä olisi ollut.

Koska ihmiset vieroksuivat köyhää Cassista, häntä ei koskaan kelpuutettu kunnon töihin. Paremman puutteessa joutui paikkansa etsimään mistälie yritysten hallituksista ja muista työtä vieroksuvien joukoista. Kova raataminen tuli silti hyvin tutuksi, yritysten hallitusten jäsenet kun eivät koskaan väsyneet työntekoa katselemaan. Siihen aikaan ei televisiosta nähkääs ohjelmia paljoa tullut, kauhuelokuvia vielä harvemmin. Katsellessa kyyneleet tulivat Cassikselle, empatiakykyiselle ihmiselle, usein silmiin ja hartioissa tuntuivat kylmät väreet.

Ajan myötä Cassis vanheni, kuten kaikki. Hän ei enää muistanut asioita kovin hyvin, rahastakin oli kansaneläkkeellä ollessa kova puute. Sitten, eräänä päivänä kävi suuri, suorastaan kafkamainen, onnettomuus: veroviranomaiset alkoivat vainoamaan häntä. He väittivät Cassiksella olevan veronkiertotilin Liechtensteinissa ja sillä peräti kymmenen miljoonaa euroa. Jokainen ymmärtää asian järjettömyyden. Kuinka köyhä ja isänmaallinen, vanha kansaneläkeläinen voisi sellaisia summia omistaa, saati että olisi ne voinut vieraan maan vieraalle tilille laittaa. Cassis ei edes osanut lausua sanaa Liechtenstein: kun hän yritti, se kuulosti samalta kuin puliukko pyytäisi Hakaniemen Alkon myyjältä Liebfraumilchiä.


Veroviranomainen oli kuitenkin armoton, se otti potista omansa, vaikka Cassis kuinka itki, osoittaen fläkkistä frakkiaan ja viime vuoden mallia olevaa, ikivanhaa limusiiniaan. Vääryydestä oli vaikea selvitä, Cassiksen teki mieli ryhtyä eduskuntatalon edustalle nälkälakkoon. Sielua korvensi yhteiskunnan armottomuus ja piittaamattomuus kaikesta suuresta ja ylevästä, yksityisen kansalaisen suuresta hädästä.

Koskaan ei selvinnyt, kuinka rahat olivat tilille joutuneet. Kuka oli se kurja, joka oli Cassiksen nimeä hyväkseen käyttänyt, vai oliko kyseessä vain veroviranomaisen raukkamainen mielivalta. Todennäköisimpänä pidetään, että Cassis oli joskus R-kioskilla täyttänyt haravaloton ja laittanut mahdolliset voitot menemään suoraan Liechtensteinin tilille. Huonomuistinen kun oli, unohti sitten koko asian. Raha ei nimittäin koskaan näytellyt Cassiksen elämässä suurta osaa:  hänestä pääasia oli, että oikeus tapahtuu isänmaassa ja on millä mällätä, vaikka muuten tiukkaa olisikin.

---

(Tämä kertomus sisältää vain totuudettomuudellista sepitettä)

3 kommenttia:

  1. Kauhea kohtalo, ei kyllä soisi kenellekään.

    VastaaPoista
  2. Cassiksen kohtalo on kova, vähemmästäkin tryffelit voivat kitalakeen tarttua.

    VastaaPoista

Juttujani ei ole pakko uskoa – »enhän niitä usko itsekään», sanoi entinen eukko.(Rabelais: Pantagruel)