sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

Sunnuntaipäivää pakkasen pannessa




Luin Tommi Liimatan toimittaman koosteen Veikko Ennalan Hymylehteen tekemiä kirjoituksia, mukana on myös muutama muu hänen lehteen kirjoittamansa artikkeli. (Veikko Ennala: Piinapenkki ja maailman meno. WSOY, 2009. 699 sivua).


Piinapenkin alkuperäinen idea oli tuohon aikaan, 60-70-lukujen taitteessa, ainakin myynnillisesti suorastaan nerokas. Annettiin lukijoille mahdollisuus solvata kirjoittaja Ennalaa niin paljon kuin kunkin sielu sieti - ja sielut sietivät. Ennala kirjoitti pohjaksi hieman provokaatiota kahdesta kuumasta teemasta, uskonnosta ja seksistä. Siitä lähti aivan hirvittävä vyöry aikana, jolloin elettiin suurta yhteiskunnallista murrosta. Maalta muutettiin lähiöihin tai Ruotsiin ja ihmisten maailmankuvat järkkyivät pakosti jo sen vuoksi.

Ennala julkaisi ja kommentoi sumeilematta myös palautetta, joka normaalisti heitettäisiin suoraan roskakoriin. - Piinapenkki toimi kansakunnan peilinä, siksi kuva oli toisinaan sietämättömän ruma, kaunosielut järkyttyivät syvästi.

Ihmisten mielissä koko lehti personoitui Ennalaan, vaikka hän vastasi sen sisällöstä hyvin pienessä, joskin erittäin näkyvässä, määrin.

Hymylehden huimat myyntiluvut saivat muut toimittajat kateellisiksi, eivät väsyneet roskaa halveksimasta ja kovalla kädellä lyömästä. Toimittaja Isto Lysmää ei tästä estänyt, että itse kirjoitti muualle omaan huuhaa-tyyliinsä huonoimmat, osin vastenmielisimmät kirjoitukset, jotka koskaan olen lukenut. Myöhemmin tuli tunnetuksi Matti Nykäsen sosiaalipornoistamisesta. Hannu Karpon kannanottoja Hymylehdestä pidän jääveinä.

Risto Jarva teki skandaalijournalismista heikkolaatuisen elokuvan, "Kun taivas putoaa". Hyvin pahanilkiseen ja kostolta haiskahtavaaan elokuvaan käytti aineksia Ennalan elämästä tavalla, jota voi kutsua vain härskiksi.

Ylilyönteihin, törkeyksiin, Hymy toki syyllistyi, niistä tunnetuin esimerkki on ilmeisen nimimerkin, Rauno Jaakkolan, nimiin laitettu kirjoitus Timo K. Mukasta. Kirjoitus, jota on kommentoinut Esa Saarinen, monet muutkin, ilman että olisivat sitä koskaan edes nähneet. Tästä todistuksena kirjoituksen otsikosta käytetty, sinänsä mitättömällä tavalla virheellinen muoto. Kirjoitus ei ole "Riiput jo ristillä, Timo K. Mukka", vaan "Riiput ristillä jo, Timo K. Mukka".

Kirjoitus on kuitenkin harvinaislaatuisen törkeä, siitä ei pääse mihinkään. Se johti ns. Lex Hymyyn, ensimmäiseen intimiteettisuojalakiin. Ennala ei sitä kuitenkaan kirjoittanut. Hän oli jo aiemmin kirjoituksissaan saarnannut voimakkaasti kaikenlaista nimimerkkikirjoittamista vastaan.

Ennala väsyi aikanaan Piinapenkkiin, alkoi kirjoittaa kolumneja nimellä Maailman menoa. Kolumnit väläyttävät toisinaan, mutta aika usein taso on heikko; Ennala syyllistyy niissä itse turhan usein hieman väsyneeseen moralismiin.

Ennalan kirjoitukset saattavat osin olla vanhentuneita ja vanhahtavia; mitä niistä sitten on jäänyt jäljelle? - Hyvä kirjoittaminen; Ennala kirjoitti ainakin parhaat kirjoituksensa hyvin huolellisesti, hänellä oli säkenöivän hehkuva kirjoittamisen taito. Sisällöt ovat ajankuvina mielenkiintoisia; missä määrin ne ovat silloisen yhteiskunnan peili? - Sitä kannattaisi tutkia.

Parhaimmillaan kirjoituksiansa saa nauraa silmät vesissä, pikkuilkeily on kuitenkin aika hauskaa. Kuten se siitä läjästä lavalla, joka on lehtietojen mukaan laihduttanut 50 grammaa. Sellaisiahan lehdet kirjoittavat edelleen.

8 kommenttia:

  1. Ennalaa luin jo silloin, kun muunkin samankaltaisen lukemisten ovilla halusivat pitää K21 lätkää. Eli paljos sitä ikää onkaan ollut...kymmenen ja vähän yli.

    Ennalan "Vaimo, jonka minulle annoit" on pokkarina mökillä. Yritin sitä viime kesänä lukea, mutta ei enää ottanut tulta.

    Hymyä ei "kukaan koskaan kylällä tilannut", mutta kaikki sitä luki. Kumma juttu.

    Olen muistellut joskus sullekin, kuinka äet-Gunilla pääsi 99:n muun suurperheen äidille tarkoitetulle matkalle Mallorcalle Keihäsen siivillä Hymyn kustantamana. Vuosi oli 1972-73 talvella. Minä lypsin lehmät aamuisin silloin ennen kouluun lähtöä ja täti kävi huolehtimassa loput. Perhana että se otti sormiin se tissin vetely.

    Hymystä en ole itse ihan oikeasti pitänyt kun järki kasvoi ja tukka lähti. Ilmeisesti Ennala olikin parasta jota se lehti tarjosi, ja se äetin matka (täti oli täyttänyt arpakupongin). Mukka-jutusta rönsyineen onkin mielipiteeni linkkisi takana.

    Uusia ennaloita ei voi enää syntyä.

    Aikakausi ei niitä tarvitse. Jokainen voi halutessaan olla sellainen. Tai ainakin kuvitella olevansa.

    VastaaPoista
  2. Äidilläsi kävi hieno tuuri. Ennala kirjoitti, että matkasta tuli helvetilliset haukut ympäri Suomea, kun tuhannet matkalle haluneet ihmiset eivät matkaa saaneet, kaikkia ei voitu ottaa.

    En minä oikein tiedä mihin Ennalaa varsinaisesti tarvittiin silloinkaan, hän oli vain hyvä kirjoittaja, jonka legenda nousi järjettömyyksiin asti korkealle. Sellaista ilmiötä ei tosiaan voi enää tulla, ei voi tulla uutta Beatlesia tai television Jatkoaikaakaan; Ennala oli selkeästi oman aikakautensa ilmiö.

    Itse korosti amattilaisuuttaan, sanoi ettei hänelle olisi mikään ongelma kirjoittaa vaikka kirkolliseen Kotimaa-lehteen. Hän sanoi, että unohtaisi pornoilut ja muut samassa ja orientoituisi vain uuden työnantajan mukaan. Aivan varma onnistumisestaan en olisi ollut, pienoisromaaninsa olivat myös aika mustan huumorin(?) sävyttämiä ja ehkä hän oli jo muotoutunut sellaiseksi kuin oli.

    VastaaPoista
  3. Oletko lukenut tämän: Lahdenperä, Osmo, Neron heikkoudet - Veikko Ennalan elämä, Lehtimiehet Oy, Tampere 1978?

    Minä en ole.

    Muita, Ennalan kuoleman jälkeen kirjoitettuja elämänkertoja ei taida ollakaan?

    Mutta saattaa tuo riittää kun lukee Wikistä sen, mitä sieltä löytyy; eli ja kuoli, mitäpä muu kelleen kuuluisikaan.

    VastaaPoista
  4. Olen sen joskus kauan aikaa sitten lukenut, saattaa olla että omistankin sen. En tiedä, valtaosa kirjoistani on nyt broidin varastossa, kun eivät oikein muualle mahdu.

    Ennalan pienoisromaanit olen myös lukenut. "Linna meren rannalla" on novellikokoelma, niminovellissa vanha sympaattinen ja upea mummo kertoo ihaillen pojastaan, joka asuu linnassa meren rannalla. Palvelijoitakin hänellä siellä on ja on luvannut joskus vanhan äitinsäkin sinne viedä. Todellisuudessa linna on vankila, jossa poika istuu rötöksistään. Kirjoitin noista ja muista linnanjuhlista itsenäisyyspäivänä 2009, kirjoitus jäi tietysti mahdollisille lukijoille kryptiseksi, koska kukaan tuskin tunsi teosta.

    Sain muuten juuri katsottua toisen osan Palme-dokumenti

    VastaaPoista
  5. (jäi loppu pois)

    ...Palme-dokumentista, joka on erittäin mielenkiintoinen. Kolmatta osaa odotellessa; kiitos vihjeestä!

    VastaaPoista
  6. Ei mitttään, eli ole hyvä. Minustakin se on onnistunut dokumentti.

    Henkiin Palmea ei silti saa, mutta jospa jonkinlaista viestiä hänen ajamistaan aatteista sikiäisi uusiinkin sukupolviin.

    VastaaPoista
  7. Hieman vieroksun voimakkaan karismaattisia poliitikkoja, mutta vaikka kuinka paljon arvostelisi, kyllä Palmen hallinto nämä porvarihallitukset päihittää miten päin vain.

    VastaaPoista
  8. Joo, sama täällä. En kuolaa kenenkään perään ja aina uusia tilalle on tullut jos entisiä on lyijyllä myrkytetty.

    Henkilökultit ovat vaarallisia.

    Palmen dokumentissa minua kiinnostaa ideansa lisäksi se, kun samalla siinä käydään lävitse lähihistoriaa aika mutkattomasti(ja Donnerkin vilahtaa, mutta ei vilauta!). Aukkopaikkoja on, mutta onhan tavan elämänseuraajalla muistissaan aikamoisesti paikkaustarvikkeita.

    Ja sitä paitsi Olof oli ihan yksien Poikelan poikien näköinen ja ilmeinen.

    VastaaPoista

Juttujani ei ole pakko uskoa – »enhän niitä usko itsekään», sanoi entinen eukko.(Rabelais: Pantagruel)