torstai 18. lokakuuta 2012

Lennonjohto


John Lennon: slippaa ja slaidaa. Muuta ei tarvita.


9 kommenttia:

  1. Mainio veto, joskin R. Pennimanin alkuperäinen on tietysti omaa luokkaansa. Tämä on LP:ltä Rock 'n' Roll (1975). Sitä tuli kuunneltua paljon, vaikka torvi-arrit aluksi hieman tökki. Mutta niihin tottuu ja alkaa jopa arvostaa. Itse asiassa Phil Spector onnistui sittenkin aika hyvin tuottajana myös tässä kuten Let it Be-LP:n sovituksissa, vaikka Paul Macca oli jyrkästi eri mieltä oman biisinsä arrien suhteen. Paulin käsitys Long and winding roadista [kuten bändin alkuperäinen käsitys koko LP:n äänityksestä] oli lähtökohdiltaan hyvin toisenlainen kuin Spectorilla. Vaatimaton, hiljainen, melkein nöyrä. Silti Spector teki mielestäni oikein lisätessään taakse suuren klassisen orkesterin. L-W-Road on nimittäin Suurta Viihdettä samalla kun se on ihan pienimuotoinen sielua koskettava laulelma. Toimii molemmilla sovituksilla, mutta silti jousilla ehkä parhaiten. LWR oli Beatlesin viimeinen ykköshitti 6/1970. Samaan aikaan bändi hajosi virallisesti. Siitä lähtien CCR oli maailman ykkösbändi kevääseen 1971. Sitten Led Zeppelin jyräsi lopullisesti myös USA:n.

    VastaaPoista
  2. Minä taidan olla se sama mies, joka 18-vuotiaana salaa itki kun Lennon ammuttiin.

    Vaahtosammuttajan kokoisena tai vähän pienempänä kuulin radiosta Michellen ja Girlin, ne jättivät pysyvän muiston.Michelle toki sen toisen laulamana, mikäs sen nimi nyt olikaan.

    Lennonin laulu kappaleessa Rock´n Roll Music tunki tajuntaani joskus jo 70-luvun puolella, se oli minusta aivan sanoinkuvaamattoman upeaa!

    Rock´n Roll on yksi minun suosikkilevyjäni vieläkin. Mitään uutta Lennon ei kappaleisiin tuonut, paitsi sen että ne ovat hänen esittämiään. Useimmat kappaleet ovat huomattavan paljon esikuville uskollisia, ei hän yrittänytkään niihin rakentaa omia koukkujaan, ne olivat kunnianosoitus. Spectorin orkestraatiot ja muut komeudet eivät levyllä juuri (tässä tapauksessa: onneksi!) vaikuta, wikipediassa aika hyvä selostus.

    Televisiosta tuli levyn ilmestyttyä peräkkäin kaksi kappaletta, toinen oli Stand By Me, toinen joku muu. Faija häiritsi kirkonmenojani paheksumalla pitkätukan nykyistä ulkomuotoa.

    Tämä on tavallaan aika huonokin (steriili) esitys, mutta se on hienoa historiaa: Chuckleberry ja Lennon. Erityishuomio kannattaa kiinnittää taiteilija Onon huimaan eläytymiseen.


    VastaaPoista
  3. Spectoria ei silti ollut tarkoitus halventaa, kuten sanoit, hän teki Beatlesillekin hienoja juttuja.

    VastaaPoista
  4. Ei mitään ongelmaa Spectorin suhteen. Nyt mä kuitenkin muistan paremmin. Tästä Spectorin ‘johtamasta’ R&R:n studio-kännäily-sessiosta tuli juttua jossain Lennon-dokumentissakin. Kuuntelin näihin samoihin aikoihin joskus 70-luvun puolessavälissä Beatlesien punaisen ja sinisen tuplan eli vasta silloin tutustuin jo aiemmin arvostamaani mutta ei nyt niin kovin paljon kuuntelemaani [olinhan pääosin rock-mies, mikä ei kyllä pidä täysin paikkaansa] yhtyeeseen oikein tosissaan [vasta silloin tutustuin paremmin (en hyvin) myös alkuperäiseen bluesiin]. Siitä lähtien olen pitänyt Beatleseja likimain nerouden ilmentymänä. Suuret rock-bändit huomioiden vain John Fogerty on kirjoittanut ja esittänyt suhteellisesti ottaen melkein yhtä paljon tosi kovatasoisia, omia [ei ½-3/4-plagiaatteja kuten Zeppelin] biisejä kuin Lennon/McCartney/Harrison yhteensä [ainakin RR:n laskuopin mukaan ;\].

    VastaaPoista
  5. Sattumoisin sininen ja punainen tupla olivat ennen 70-luvun puoltaväliä ne, joiden kautta Beatlesin järjestelmällisemmän kuuntelun minäkin aloitin. Sinisessä vanhemmat, punaisessa uudemmat.

    Kylämme kirjaston musiikkiosastolla oli silloin kaksi tai kolme koppia, joihin saattoi mennä niitä kuulokkeilla kuuntelemaan. Musiikkiosaston hoitaja laittoi omasta kopistaan levyt soimaan. Se oli sellainen parrakas kaveri joka kuunteli jotain ihme Charlie Parkeria (minä en vielä) ja minut nähdessään kysyi: "Ai Beatlesia vai?"

    Aika lapsi minä vielä silloin oli. Rock´n Roll älpeellä on hyvin pehmeä ja hidas versio Do You Want To Dancesta. Hurriganesin versiosta tykkäsin, mutta kun kaverit alkoivat vittumaisesti vertailemaan, en keksinyt sanoa muuta kuin: "Niin mutta se on tommosta räkärokkia!" - Erilaisia ovat, molemmat upeita.

    Paljon myöhemmin saatoin levyjä enemmän itse ostaa, Beatlesin alkuperäiset minulla vieläkin taitaa olla kaikki. Levyssoitin on vain niin huono etten viitsi paljoa sillä soittaa.

    VastaaPoista
  6. Tekihän Beatles erinomaista rokkiakin, vaikkei ‘Got to get you into my life’ kyllä sovi rock-genreen. Tähän se kuitenkin on valittu. Pop-soulistahan siinä on kyse. Vai? Hieno Maccan esitys.

    http://www.youtube.com/watch?v=AwSk2FKXago&feature=context-vrec

    VastaaPoista
  7. Ei se aivan standardirokki ole, olkoon sitten vaikka pop-soulia.

    Lennonin Rock´n Roll levy oli myös muistelua Hampurin ajoista, paluu omille ja Beatlesin juurille.

    Tuon kokoelman loppupuolella olevat omat kappaleensa ovat erkaantuneet perusrokista aika pitkälle, kutsutaan sitä sitten vaikka kehitykseksi.

    Tuplaa Rock´Roll Music en enää muistanutkaan, kiitos siitä!

    Paul Macca teki hienoja juttuja. Ehkä se lievä vastenmielisyys häntä kohtaan välittyi monille meille kuuntelijoille lopun (ja jälkeisen) ajan riidoistaan. John päästeli kappaleessaan How do you sleep(cunt)? oikein huolella. lopun selityksensä olivat jo myöhempää aikaa. - Lennon oli tunne, Cartney kuin kylmä kala.


    VastaaPoista

Juttujani ei ole pakko uskoa – »enhän niitä usko itsekään», sanoi entinen eukko.(Rabelais: Pantagruel)